Sotka vai Kokko?
Tekijä:
Teoksen valmistumisvuosi:
2026
Koko:
A4
Tekniikat:
Kirjoittaminen, Kuvittaminen, Piirtäminen, Runous, kuvataide, lyijykynä
Teemat:
Ajan kulku, Dokumentoiva, Eläimet, Fantasia, Inspiraatio, Kalevala, Kuvitus, Linnut, Luonto, Mytologia, Symbolismi, Taianomainen, Taide, Tarinankerronta, lintu
Teoskuvaus:
Kalevalan ensimmäisessä runossa on luomiskertomus, jonka mukaan maailma luotiin linnun munasta. Kalevalan ensimmäisessä painoksessa lintu on kotka ja luojana toimii Väinämöinen, mutta Uuden Kalevalan mukaan Ilmatar loi maailman sotkan munimista munista.
”Noin kuulin saneltavaksi,
Tiesin virttä tehtäväksi:
Yksin meillä yöt tulevat,
Yksin päivät valkeavat,
Yksin synty Väinämöinen,
Ilmautu ikirunoja.
Tuli kokko maalta Turjan,
Laskihen Lapista lintu;
Lentelevi, liitelevi,
Lenti iät, lenti lännet,
Lenti luotehen loputen,
Peritellen pohjasilman,
Etsien pesän sioa,
Asunmaata arvaellen.
Sillon vanha Väinämöinen
Nosti polvensa merestä
Heinäseksi mättähäksi,
Kuloseksi turpeheksi.
Tuopa kokko Turjalainen
Sai siitä pesän sioa;
Keksi mättähän mereltä,
Sinervöisen lainehelta,
Lentelevi, liitelevi,
Päähän polven laskeuvi.
Hiero heinästä peseä,
Kulon päästä kutkutteli;
Niin muni munia kuusi,
Kuusi kullaista munoa,
Rautamunan seitsemännen.
Hierelevi, hautelevi,
Päätä polven lämmittävi;
Siitä vanha Väinämöinen
Tunsi polvensa palavan,
Jäsenensä lämpiävän.
Vavahutti polviansa,
Järkäytti jäseniänsä,
Munaset vetehen vieri,
Karskahti meren karihin;
Munat vierähti muruiksi,
Kokko ilmoille kohosi.
Silloin vanha Väinämöinen,
Sano muutaman sanansa:
’Munasen alanen puoli
Alaseksi maaemäksi!
Munasen ylänen puoli
Yläseksi taivoseksi!
Mi munassa valkiata,
Se päiväksi paistamahan!
Mi munassa ruskiata,
Se kuuksi kumottamahan!
Munasen muruja muita
Ne tähiksi taivahalle!’.”
-Kalevala (1835)
Ensimmäinen Runo
”Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen.
Tuli sotka, suora lintu; lenteä lekuttelevi
etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaelle.
Lenti iät, lenti lännet, lenti luotehet, etelät.
Ei löyä tiloa tuota, paikkoa pahintakana,
kuhun laatisi pesänsä, ottaisi olosijansa.
Niin silloin ve’en emonen, veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksa, asuinmaaksi armahaksi.
Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi.
Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen.
Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki.
Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan.
Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi.
Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi
yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan
yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi.”
-Kalevala (1849)
Ensimmäinen Runo